Vesistöt ja harjut pääkuva

ilomantsin historia-vesistöt ja harjut


Pohjois-Karjalasta löytyy muutamia alueita, jotka eivät olleet jääkauden aikaisten merien peitossa. Ilomantsin jääjärven aikana (n. 10 000 vuotta sitten) veden pinta oli parikymmentä metriä nykyisen Ilomantsinjärven yläpuolella. Nykyisen kunnan taajaman korkeimmat paikat, Pappilanvaara ja Parppeinvaara olivat vedenpinnan yläpuolella.

Jääjärvivaiheen jälkeen alkoi maa kohota hiljalleen. Aikojen saatossa syntyivät nykyisen kunnan alueen vesistöt kuten Koitere ja Koitajoki. Ilomantsin alueen vedet laskivat kolmeen eri suuntaan.  Koitajoki laski Pielisen ja Vuoksenvesistön kautta Laatokkaan, jonne menivät myös lounaisosan vedet Tuupovaaran kautta Jänisjokea pitkin. Sodan jälkeen luovutetun Ilomantsin itäosan vedet laskivat taas Suojärven kautta Ääniseen.

Jääkausi muokkasi myös pitkät harjujonot Ilomantsin alueelle. Suur-Ilomantsin pisin harjujono lähtee Möhkön itäpuolelta Vieksjärveltä jatkuen aina Lieksaan Ruunaanjärvelle. Susitaipaleen retkeilypolku kulkee monissa kohdin tätä harjujonoa pitkin. Toinen harjujono lähtee taas nykyisen Venäjän puolelta Melaselästä ja päättyy Mekrijärvelle. Taitajan taivalta vaeltavat kulkevat taas tämän harjujonon maisemissa.

Vesistöt ja harjut muovasivat aikojen saatossa asutushistoriaa. Kulkemiseen käytettiin vesireittejä, jotka mahdollistivat liikkumisen hyvinkin kauaksi ja tarjosivat myös syötävää ympäri vuoden. Varhaisimmat ilomantsilaiset asuinpaikat löytyvätkin vesistöjen varrelta, Koitereelta ja Nuorajärveltä. Metsän eläimet käyttivät taas mielellään korkeita harjuja kulkutienään ja myöhemmin näillä samoilla poluilla liikkuivat sitten ihmiset jalkaisin ja myöhemmin myös ratsastaen.